Liukuhihnakuolema

Vingan viimeinen matka

Äiti soitti minulle kauniina kesäpäivänä ja kertoi, että Vinga oli mennyt nopeasti huonoon kuntoon. Vinga pitäisi lopettaa pian. Seisoin keskellä Turun Puutoria ja aloin itkeä kuin lapsi kun olin sulkenut puhelimen.

Vinga vanhoina hyvinä päivinä

 Vinga on mustavalkoinen pitkäkarvainen maatiaiskissa. Kun muutin kotoa olisin halunnut Vingan mukaan, mutta vanhemmat sanoivat että se on ulkokissa, eikä se olisi onnellinen kerrostalossa. Joten jätin kissat kotiin ja muutin maailmalle Donnan kanssa. Vinga on aina ollut erityisen ihmisystävällinen kissaksi. Ei tarvinnut kauan istua kun Vinga kiipesi syliin ja alkoi kehrätä. Jos kissaa vaivautui vähänkin silittämään alkoi se ”kuolata”, eli kirkasta räkää vuoti nenästä niin, että se kasteli vaatteet. Vinga oli todella hyväluontoinen ja kiltti otus. Meidän perheen kissoista sillä oli kaikkein eniten kärsivällisyyttä koirienkin kanssa.

Oli jo tiedossa, että Vingan aika oli tulossa. Vingan munuaiset eivät toimineet enää kunnolla, mutta silti uutinen lopettamisesta tuli järkytyksenä. Äiti sanoi etten haluaisi nähdä Vingan lopettamista kun Vinga on jo niin huonossa kunnossa, mutta päätin järjestää itseni jotenkin kotipaikkakunnalle kissaystävän viimeiselle matkalla.

Mikko-saurus vuokrasi auton ja minä soitin eläinlääkäreitä läpi. Sain ajan samalle päivälle, mutta jos olisin tiennyt millaisesta paikasta on kyse olisin soittanut tarvittaessa koko läänin eläinlääkärit läpi jotta olisimme päässeet toiselle lääkärille.

Paahdoimme yli 200 kilometriä kotiseudulleni, jossa ehdin olla Vingan seurassa vielä vajaan tunnin ennen kuin oli lähdettävä lääkärille. Vinga oli järkyttävässä kunnossa! Vingan kaunis turkki oli yhtä suurta takkua ja kissan jalat olivat aivan ulosteissa ja virtsassa. Minusta tuntui todella pahalle nähdä mihin kuntoon vanhemmat olivat Vingan päästäneet. Vinga ei kuulemma ollut enää sisäsiisti, mutta en ymmärrä mikseivät he olleet voineet leikata isoja takkuja pois ja pestä kissaparkaa!

Pöllähdin olohuoneeseen ja kun kutsuin Vingaa se ilmestyi sängyn alta. Vaaleanpunainen nenä oli kalpea ja silmät sameat, mutta kaiken sen kärsineen olemuksen alla oli edelleen sama vanha Vinga, joka jaksoi kaikesta huolimatta tulla tervehtimään ja kehräsi.

Pikkusiskot ja äiti kävivät hyvästelemässä Vingan ja sitten laitoimme Vingan kuljetushäkkiin ja ajoimme eläinlääkärille. Jouduimme ajamaan pitkän matkaa mutkaista ja epätasaista metsätietä ja Vinga naukui surkeasti takapenkillä. Perillä eläinlääkäri kaivoi Vingan niskasta kiinni pitäen ulos kuljetusaskista. Minusta kissan käsittely näytti turhan kovakouraiselle ja sanoin, että se on ihan kiltti kissa, ei tarvitse niin kovasti.

 

Vingalle laitettiin rauhoittava piikki ja meidät ohjattiin takaisin pieneen tuulikaappimaiseen odotustilaan. Eläinlääkärin avustaja, todennäköisesti vaimo, antoi meille talouspaperirullan ja sanoi että kissa voisi oksentaa ja että se rauhoittava piikki tainnuttaisi sen. Siinä me, minä, Mikko-saurus ja kaksi pikkusiskoani, sitten olimme eteisessä sairaan kissan kanssa kun lääkäri otti ohitsemme dobermannin. Ja siitä se painajainen alkoi.

Vinga alkoi voida huonosti. Vinga oksensi häkkiin ja alkoi köhiä. Minä istuin lattialla ja itkin silmät punaisina. En ajatellut selkeästi siinä vaiheessa ja juuri kun olin sanomassa Mikolle, että kissa tukehtuu, mitä minä teen? niin Mikko oli jo irrottanut kuljetuslaatikon katon ja nostanut Vingan pään ylös. Vinga ei jaksanut enää kannatella omaa päätään ja Mikko piteli Vingan päätä ylhäällä niin kauan kunnes pääsimme takaisin toimenpidehuoneeseen. Jossain vaiheessa odotushuoneeseen tuli äiti pikkupoikansa kanssa. Heillä oli laatikossa jokin pieni eläin. Saatan vain kuvitella kuinka ikävä äidin on selitellä pikkupojalle mistä oikein oli kyse, kun ihmiset puolen metrin päässä itkevät ja yrittävät paperilla putsata jo valmiiksi likaista kissaa oksennuksesta.

 

Dobermannin jälkeen me pääsimme toimenpidehuoneeseen. Lääkäri vatkasi kissaa ympäri pöytää kuin pizzantekijä pizzapohjaa, ajoi vähän turkkia pois jalasta ja antoi viimeisen piikin. Lääkäri sanoi, että kissa on kuollut ja minä sanoin, että se hengittää vielä. Vingan kylki kohoili edelleen, joten odotimme. Sitten lääkäri kuunteli kuuluuko sydänääniä, tökkäsi sormella Vingan silmää ja sanoi, se oli siinä. XX euroa.

Minä siinä sopertelin, että voisiko Vingan tassuun saada laastarin kun en halua että kotona pikkusiskot näkevät verta liinassa johon Vinga laitetaan. Neulan tekemä pikkuhaava puhdistettiin sideharsolla ja sitten avustaja nosti Vingan pahvilaatikkoon, jonka olimme varanneet kotiin kuljettamiseen. Silitin Vingaa vielä viimeisen kerran ja käärin sitten varovasti valkoiseen pitsityynyliinaan. Sitten hermoni pettivät lopullisesti ja putosin lattialle polvilleni itkemään. Lääkäri sanoi, maksu on hoidettu. Voitte lähteä.

 

Kotona hautasimme Vingan, kasasimme kiviä haudan päälle ja sytytimme kynttilän. 

Rakas ystävä oli poissa.

Surutyöstä ei tehnyt yhtään helpompaa muisto hirvittävästä eläinlääkärikäynnistä. Vaikka Vinga on eläin ja siinä vaiheessa kun lääkäri pyöritteli kissaa pitkin pöytää niin kissa oli jo tajuton ei minusta ollut mitään tarvetta niin kovakouraiseen käsittelyyn. Kyseessä oli perheen rakas lemmikki, joten sitä voisi kohdella sopivalla kunnioittavuudella. Minusta oli myös kerrassaan tökeröä laittaa meidät huonovointisen eläimen kanssa odotushuoneeseen sillä aikaa kun lääkäri otti toisen potilaan. Eteisessä en uskaltanut pitää Vingaa vapaana, koska pelkäsin että se luikahtaisi sekavassa tilassa ulos heti jos joku avaa oven. En saanut tilaisuutta hyvästellä Vingaa omassa rauhassa siskojeni kanssa, vaan kyhjötimme pienessä eteisessä kaikkien tiellä.

Se oli siinä. Voiko asiaa enää paljon tunteettomammin sanoa?! Lääkäri oli selvästi kadottanut kaiken innon työhönsä, jos sitä ikinä oli ollutkaan. Eläinlääkäri työskentelee elävien eläinten kanssa ja varsinkin silloin kun kyseessä on lemmikin lopettaminen voisi hieman harkita mitä möläyttelee suustaan ja miten käyttäytyy. Tälle lääkärille eläimet olivat enää vain tapauksia ja omistajat maksajia. Ei lääkäri muuten riepottelisi kuolevaa eläintä kuin jauhosäkkiä kaupan liukuhihnalla tai maksimoisi rahantuloaan ottamalla potilaita siinä välissä kun rauhoittava vaikuttaa.

Ehkä pitäisin tällaista käytäntöä aivan normaalia ellen olisi kohdannut hyvääkin eläinlääkäripalvelua elämäni varrella. Kolme vuotta sitten Donna vietiin kriittisessä tilassa eläinlääkärille. Meidät otettiin heti vastaan ja ohjattiin omaan huoneeseen. Donnalle tehtiin kaikki mikä oli tehtävissä, mutta koiraa ei voitu enää pelastaa. Hoitajat ja lääkäri kohtelivat Donnaa todella kiltisti. Donnan päälle tuotiin pyyhe, koska koiran takapää oli verinen ja muistan kuinka lääkäri viittasi Donnaan aina sanalla hän. Kun Donnan sydän lakkasi lyömästä lääkäri ei sanonut se oli siinä vaan hän on nyt poissa. Olimme kaikki pitkän aikaa hiljaa sen jälkeen. Kun lääkäri poistui huoneesta hän sanoi, olkaa niin kauan kuin on tarpeen. Ei puhetta hinnasta. Laskutusasiat hoidettiin tiskillä vasta kun olimme keränneet tarpeeksi voimia lähtemiseen.

Missä sitten saa tällaista palvelua, jossa eläimiä kohdellaan hyvin ja omistajienkin tunteet otetaan huomioon? Espoon eläinsairaalassa Finnoontiellä. Iso kiitos teille kaikille, jotka työpanoksellanne kevensitte surumme määrää niin paljon kuin se oli mahdollista.

Entä missä tämä liukuhihnaeläinlääkäri on? En halua suoraan kertoa mistä paikasta on kyse, mutta kun menette tämän eläinlääkärin vastaanotolle käännytte Hollolan isosta risteyksestä pohjoiseen. Siellä, piilossa kuusipuiden takana, on eläinlääkäri, jonka vastaanotolle en suosittele menemään. Jos et meidän aikuisten, niin olisit edes pikkusiskojeni takia voinut tehdä nukuttamistilanteesta kohtuullisemman. Toivottavasti sinä ja musta sydämesi jäätte pian eläkkeelle.