Aurinko paistoi ja tuuli niin maan perkuleesti. Koitin päättää näyttääkö taivas harmahtavapilvisille, koska kohta sataa vai Islannin takia. Oltiin juuri tulossa Mikon ja koiran kanssa metsälenkiltä kun huomasin maassa pienen hieman untuvaisen linnun. Ymmärrettävästi lintu pelästyi koiraa ja hyppelehti kauemmaksi.
Minua jäi vaivaamaan, ettei lintu lentänyt ja katselin kun se hyppi pitkin pihanurmikkoa. Joten selvitin lentämisjutun lähtemällä linnun perään. Lintu juoksi, hyppi ja yritti niin maan vimmatusti lentää, mutta pääsi vain hetkeksi noin puolen metrin korkeuteen. Asia varmistettu. Pikkuinen ei osannut vielä lentää.
Minä hätäännyin asiasta, koska ajattelin että kissat tai ketut vielä syövät sen. Katselin lähipuita siltä varalta, että jos se olisi pudonnut jostain linnunpesästä, mutta en onnistunut paikallistaa yhtään pesää.
Kännykkä räpylään ja 118 (Huomaa ero. 112: hätänumero, 118: numeropalvelu). Pyysin yhdistämään sille Turun eläinsuojelunaiselle ja ilman lisäkysymyksiä puhelu yhdistettiin. Joku eläinkoti vastasi puhelimeen ja selitin, että minulla on tässä lintu, joka ei lennä ja se näyttää sille, ettei sillä ole pyrstöäkään.
Eläinkotinainen arveli kyseessä olevan rastas. Ne ovat tähän aikaan lähteneet pesistään, loikkivat ympäriinsä ja huutavat äitiä apuun. Mamma vie niille sitten sapuskaa kun kerkiää.
Asia hoidossa. Pikkukaverin kuuluikin touhuta yksinään maankamaralla. Jätin hyvillä mielin linnun rauhaan. Lähtiessä vielä Mikon kanssa yhdessä muisteltiin, että puusta oli kuulunut pirun äkäistä säksätystä kun lähdin poikasen perään, joten ei se mamma tainnut kovin kaukana olla.
Nyt olen iloinen, että soitin. Jos olisin vain kaapannut linnun kotiin, hyvää tarkoittaen tosin, olisi emo hylännyt sen ja poikanen menettänyt mahdollisuutensa elää vapaana luonnossa. Ei ollut mennyt hukkaan Hätähuuto luonnosta (Wildlife SOS) katsominen Discoverylta. Ohjelmassa usein puhuttiin siitä, kuinka ihmiset liian hätiköiden menevät pelastamaan eläimiä ja kiikuttavat ne eläinsuojaan, vaikka eläimiä ei ole oikeasti hylätty.
Kuulun niihin ihmisiin, jotka tulevat surullisiksi kun tienvarsilla on kuolleita eläimiä. Olen ehkä turhankin innokas auttamaan eläimiä, niin koti- kuin villieläimiäkin, silloin kun ne näyttävät sille, että apu on tarpeen.
Ihminen on vanha vasta kun lakkaa oppimasta uutta.
Tänään opin, että joskus auttaa ihan vain tekemättä mitään. Toivottavasti tänä keväänä monet muutkin tekevät saman hyvän teon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti