Egobuusteri

Kun autoista ja aseista on tullut jo liian ilmeisiä heikkojen ihmisten munanjatkeita sotketaan peliin nykyään jo eläimet. Heikko itsetunto, tarve uhitella vaikka omat rahkeet eivät siihen riitä ja epätoivoinen tarve yrittää alistaa muita. Siinä varmasti ne yleisimmät syyt miksi itsekeskeiset idiootit hankkivat suuria ja uhkaavan näköisiä koiria. Lykätään koiralle vielä piikkipanta ja mennään sen kanssa puolustuskoulutukseen tai koulutetaan siitä omatoimisesti umpihullu ja aggressiivinen. Onko mitään säälittävämpää kuin yrittää pönkittää egoa koiran avulla?

 ” Viikissä kaksi pitbullia on piinannut paikallisia koiranomistajia jo yli puoli vuotta. Ne ovat käyneet ainakin kolmen eri koiran kimppuun. Tapauksista on tehty useita rikosilmoituksia ja valituksia, mutta toistaiseksi koirat ovat pysyneet omistajillaan, HS kertoo. Asukkaat ovat turhautuneita viranomaisten saamattomuuteen.

Kalliossa oli hiljattain samankaltainen tilanne, kun kahden pitbullin omistaja päästi koiransa toisten koirien kimppuun ja uhkaili muita koiranomistajia. Poliisi on sittemmin takavarikoinut koirat, ja niiden omistajaa syytetään järjestysrikkomuksesta ja vahingonteosta. (Iltalehti 9.4.2011).”

Kaveri osuvasti nimesi tällaisia koiria egobuustereiksi. Kiitos rähinähaluisten ihmisten rottweilereiden, saksanpaimenkoirien, dobermannien ja taistelukoirarotujen maine on pilattu. Tällaiset koirat leimataan helposti mielenvikaisiksi tappokoneiksi, vaikka tosiasia on että ihmiset ovat ihan itse kouluttaneet näistä eläimistä epätasapainoisia ja hyökkääviä.

Saksanpaimenkoira ja rottweiler ovat vuodesta toiseen suosituimpien koirarotujen top tenissä. Ei ole siis mikään ihme että niin monien erilaisten omistajien joukosta löytyy myös paljon vatipäitä. Valitettavasti taistelukoiraroduilla ja muilla pelottavan näköisillä koirilla on taipumusta vedota egobuusteria kaipaaviin sisäisiin vässyköihin. Näiden ihmisten ansiosta saa lukea lehdestä vähän väliä kuinka saksanpaimenkoira, mastiffi tms koira on purrut milloin lasta, milloin jonkun toisen koiraa. Tavalliset rotua tuntemattomat ihmiset leimaavat saman tien kaikki saman rotuiset koirat raivohulluiksi ja kiitos lehtien innokkuuden uutisoida ahkerasti koiranpurematapauksia yltyy kansa välillä suorastaan koiravihaan.

Räyh räyh! Puolustaja vai tappaja?

Mutta nyt olen itse kiperän kysymyksen edessä. Liitynkö niin paljon halveksumieni ihmisten joukkoon hankkimalla egobuusteri-koiran vai voiko tavallinen ihminen pelätä ja hankkia turvaa itselleen tuntematta syyllisyyttä?

Olin lauantai-iltana suursnautserikoirani kanssa iltalenkillä. Kuljimme lyhyen kaistaleen omakotitaloalueen läpi jalkakäytävälle ja tuon kaistaleen päässä näin kuinka jotkut välillä makasivat auton konepellillä ja liikkuivat muutenkin epämääräisesti. Pelkäsin, että meneillään on jonkinlainen tappelu tai raiskaus. Päätin kuitenkin kävellä paikan ohitse ja kun pääsimme koiran kanssa autojen luokse huomasin, että en kaukaa ollut erottanut mittasuhteita alkuunkaan.

Autojen lähellä norkoili kahden pikkutytön ja kolmen pikkujätkän lauma, iältään korkeintaan mopoja. Kun Rini näki nuorison se alkoi haukkua ja säntäsi taaksepäin niin paljon kuin hihnaa riitti. Kiskoin pelästyneen koirani pois paikalta ja jatkoin lenkkiä.

Kun palasin kotiin tunsin oloni pettyneeksi. Uskon, että jos Rinillä ei olisi ollut hihnaa se olisi karannut johonkin. Ehkä juossut suorinta tietä kotiovelle. On siinä minulla uskollinen kaveri. Jos Rini pelästyi niin pahasti jo paria naperoa, mitä se tekisi kun joku aikuinen yrittää ryöstää tai ihan muuten vain teloa minut? Minä en luota enää siihen, että Rini pysyy tukenani.

Tiedän että koiraa ei tule pitää meat shieldinä, mutta silti kaipaan turvattomille iltalenkeille koiraa, johon voin luottaa. Rini saattoi vaistota oman hermostuneisuuteni. Olen voinut kasvattaa koiran väärin. Ehkä Rini on vain luonteeltaan arempi kuin suursnautserin kuuluisi olla. Selityksiä koiran käytökselle on monia, enkä minä tuomitse Riniä.

Nyt olen siis päättänyt hankkia ehkä jo tämän vuoden puolella toisen koiran. Ehkä tanskandogin, ehkä bullmastiffin tai bokserin. En tiedä vielä minkä. Olen aina inhonnut ihmisiä, jotka hankkivat ison koiran pelotellakseen muita. Tuleeko minusta nyt samanlainen?

En aio kouluttaa koirastani hyökkäävää. Haluan vain ison koiran, joka näyttää sille, ettei kukaan halua edes yrittää mitään. Haluan silti, että koiralta löytyy rohkeutta ja halua puolustaa laumaansa tarpeen vaatiessa. Tällainen luottamus toimii molempiin suuntiin. Yhtälailla minun tehtäväni on pitää huoli siitä, ettei kukaan kiusaa koiraani tai kohtele sitä kaltoin.

Onko hyväksyttävää hankkia suuri ja puolustusvalmis koira jos tuntee olonsa turvattomaksi? Saako koiran hankkia kodin ja itsensä turvaksi? Kautta aikojen koiria on jalostettu puolustamaan omistajaansa ja omistajan omaisuutta, mutta tulisiko nykyihanteen mukaan koira pyhittää vain seuraeläimeksi?

Päivän hyvä teko, älä tee mitään

Aurinko paistoi ja tuuli niin maan perkuleesti. Koitin päättää näyttääkö taivas harmahtavapilvisille, koska kohta sataa vai Islannin takia. Oltiin juuri tulossa Mikon ja koiran kanssa metsälenkiltä kun huomasin maassa pienen hieman untuvaisen linnun. Ymmärrettävästi lintu pelästyi koiraa ja hyppelehti kauemmaksi.

Minua jäi vaivaamaan, ettei lintu lentänyt ja katselin kun se hyppi pitkin pihanurmikkoa. Joten selvitin lentämisjutun lähtemällä linnun perään. Lintu juoksi, hyppi ja yritti niin maan vimmatusti lentää, mutta pääsi vain hetkeksi noin puolen metrin korkeuteen. Asia varmistettu. Pikkuinen ei osannut vielä lentää.

 Kuvassa laulurastas Wikipediasta. En tiedä liittyykö laulurastas tähän tapaukseen.

Minä hätäännyin asiasta, koska ajattelin että kissat tai ketut vielä syövät sen. Katselin lähipuita siltä varalta, että jos se olisi pudonnut jostain linnunpesästä, mutta en onnistunut paikallistaa yhtään pesää.

Kännykkä räpylään ja 118 (Huomaa ero. 112: hätänumero, 118: numeropalvelu). Pyysin yhdistämään sille Turun eläinsuojelunaiselle ja ilman lisäkysymyksiä puhelu yhdistettiin. Joku eläinkoti vastasi puhelimeen ja selitin, että minulla on tässä lintu, joka ei lennä ja se näyttää sille, ettei sillä ole pyrstöäkään.

Eläinkotinainen arveli kyseessä olevan rastas. Ne ovat tähän aikaan lähteneet pesistään, loikkivat ympäriinsä ja huutavat äitiä apuun. Mamma vie niille sitten sapuskaa kun kerkiää.

Asia hoidossa. Pikkukaverin kuuluikin touhuta yksinään maankamaralla. Jätin hyvillä mielin linnun rauhaan. Lähtiessä vielä Mikon kanssa yhdessä muisteltiin, että puusta oli kuulunut pirun äkäistä säksätystä kun lähdin poikasen perään, joten ei se mamma tainnut kovin kaukana olla.

Nyt olen iloinen, että soitin. Jos olisin vain kaapannut linnun kotiin, hyvää tarkoittaen tosin, olisi emo hylännyt sen ja poikanen menettänyt mahdollisuutensa elää vapaana luonnossa. Ei ollut mennyt hukkaan Hätähuuto luonnosta (Wildlife SOS) katsominen Discoverylta. Ohjelmassa usein puhuttiin siitä, kuinka ihmiset liian hätiköiden menevät pelastamaan eläimiä ja kiikuttavat ne eläinsuojaan, vaikka eläimiä ei ole oikeasti hylätty.

Kuulun niihin ihmisiin, jotka tulevat surullisiksi kun tienvarsilla on kuolleita eläimiä. Olen ehkä turhankin innokas auttamaan eläimiä, niin koti- kuin villieläimiäkin, silloin kun ne näyttävät sille, että apu on tarpeen.

Ihminen on vanha vasta kun lakkaa oppimasta uutta.

Tänään opin, että joskus auttaa ihan vain tekemättä mitään. Toivottavasti tänä keväänä monet muutkin tekevät saman hyvän teon.